Lue / Kuuntele

Antikvaariliike Werneri Haban ja poika

Siinä se seisoi, aivan niin kuin oli tehnyt viimeiset 100 vuotta. Suuren kivitalon kivijalassa se oli ja pysyi. Sen tiesivät monet, jotka eivät edes asuneet siinä kaupungissa, sillä niin kuuluisa se oli. Niin, siis mikä oli kuuluisa? No, Antikvaari liike Werneri Haban ja poika, ostaa, myy, vaihtaa mutta ei varasta.

Werneri Haban, joka oli 70, oli perinyt liikkeen isältään 50 vuotta sitten, mietti että olisiko aika siirtää liikkeen hoito pojalle Waltterille, joka jo hänkin lähenteli 50 vuoden ikää.

Liike ei ollut suuri, mutta se oli lattiasta kattoon täynnä tavaraa. Arvokasta ja vähemmän arvokasta, jokaisella kun oli niistä asioista oma mielipiteensä. Kaksi huonetta siinä oli ja pikkuruinen takahuone. Siellä mahtui juuri seisomaan, jos ei paljon käsiään heilutellut. No, sitä käytettiinkin lähinnä kahvin keittoon ja sitä kului. Päivän aikana tuli keitettyä joskus kymmenetkin välikahveet, niin kuin Werneri niitä kutsui.

Ikkunan yläosassa siis ulkopuolella luki liikkeen nimi ja tietysti kyltissä, joka roikkui oven yläpuolella. Muuten ikkunassa oli ollutkin verhot, sellaiset siniset samettiset, ainakin 40 vuotta. Verhot ne olivat ja niin pölyssä, että alkuperäisen värin tiesi vain Werneri, joka oli ne edesmenneen vaimonsa avustuksella aikoinaan hankkinut.

Niin, verhoista koko tämä juttu sai alkunsa, sillä Waltteri oli ilmoittanut tullessaan 1 päivä joulukuuta töihin, että nyt on aika muutoksen. Werneri oli tuijottanut poikaansa hämmentyneenä ja ihmetellyt moista tarmon puuskaa, sillä heillä ei ollut tapana tehdä muutoksia, vaan niin kuin oli aina ennenkin tehty.

Waltteri oli jatkanut ja sanonut, että oli aika avata liike maailmalle. Mutta aukihan se oli ollut jo 100 vuotta oli Werneri tuuminut, mutta Waltteri oli jatkanut, että hän tarkoittikin sitä, että nyt oli aika repiä verhot alas, pestä ikkuna ja tehdä näyteikkuna, niin kuin kaikissa kunnon liikkeissä oli. Se voisi jopa tuoda lisää asiakkaita, kun he näkisivät mitä kaikkea liikkeessä oli myytävänä ja erityisen tärkeää oli se, että näyteikkunaan tulisi asioita, jotka kiinnittäisivät ohikulkijoiden huomion. Werneri meni täysin mykäksi, sillä hänestä tuntui, että hänen poikaansa oli iskenyt sairaus nimeltä puheripuli ja se sai hänet päästämään moisia kauheuksia suustaan. Vai näyteikkuna ja vielä kiinnostava sellainen. Mutta ennen kuin Werneri ehti sanoa tai tehdä mitään, oli Waltteri ottanut verhoista kiinni ja repäissyt ne yhdellä vetäisyllä ikkunasta alas…

<< Takaisin